On monta tapaa katsoa yötaivasta. Silmillä tai sydämellä. Jos seisot sydän auki tähtitaivaan alla, näet ja kuulet avaruuden läsnäolon, ja tunnet miten tähdet hymyilevät. Tämän muistan lapsuudesta.

Edelleen suhtautumiseni avaruuteen on romanttinen, ei niinkään tieteellinen. Mutta tiedon valossa olen ymmärtänyt, miksi tunnen niin suurta haikeutta katsoessani tähtiä; siellä on meidän alkukotimme. Ne alkuaineet, joista elämä koostuu, ovat syntyneet supernovan räjähtäessä jossakin muinaisessa aurinkokunnassa. Matka tuonne kaiken alkuun on loputtoman pitkä. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ulkoavaruuteen tähyillessämme katsomme kauas historiaan. Valo Kuusta Maahan matkaa n. 1,3 sekunnin ajan, näemme siis Kuunkin aina sellaisena kuin se oli 1,3 s sitten. Matkat avaruudessa ovat käsittämättömän pitkiä. Jos katsomme 10 miljardin valovuoden päähän, silmiimme osuva valo on ehtinyt matkata 10 miljardia vuotta. Se on pitkä matka menneisyyteen ja ihmeellinen ”aikaikkuna” maailmankaikkeuden historiaan.

Valo tuo meille viestiä siitä, mitä aiemmin oli. Ja viestin siitä, että olemme kaikki samaa tähtipölyä – ja että kenties palaamme kaikki jonain päivänä takaisin kotiin.